Uuteen kulttuuriin sopeutuminen ei käy kuin tanssi
Sain alkuvuodesta uuden työyhteisön, kun aloitin täällä Yhdysvalloissa opetustyöt yliopistolla. Pidän kaikista työkavereistani. He ovat todella mukavia ja fiksuja ihmisiä joka ikinen. Työkaverini ovat todella ammattitaitoisia ja todella välittävät työstään ja opiskelijoistamme. Lisäksi yksi on jakanut kanssani parhaat leirintäaluevinkit ja toinen availlut ovia paikallisiin yrityksiin. Kolmannen luentoja olen käynyt kuuntelemassa pelkästä uteliaisuudesta ja neljäs on osoittautunut mahtavan suorapuheiseksi, joskin joskus tarpeettoman kyyniseksi, kriitikoksi. On ollut mahtavaa tutustua näihin ihmisiin.
Lukukausi meni ohi hujauksessa. Ehdimme näkemään toisiamme joka viikko vain ohi mennen, kun kurssit jo päättyivät. Eilen kokoonnuimme yhdessä syömään ja kohottamaan maljat lukukauden päättymisen kunniaksi. Keskustelu soljui opiskelijoista rikkoontuneisiin sandaaleihin ja vanhoista autosta rasistisiin lastenohjelmiin. Pitkä lounas terassilla auringonpaisteessa tuntui taivaalliselta. Ajatella, että vain muutama kuukausi sitten en tuntenut näitä ihmisiä lainkaan, ja tässä me nyt istuimme ja nauroimme. Tuntui tosi hyvältä.
Ulkopuolinen uudessa kulttuurissa
Samaan aikaan koin ulkopuolisuutta. Tunsin jo nämä ihmiset, tai ainakin tiesin heistä jotain, mutta en kuitenkaan kuulunut joukkoon. Ymmärsin sanat, mutta en ymmärtänyt kaikkia juttuja. En ymmärtänyt elokuvaviittauksia (en tosin ymmärrä niitä koskaan, olen surkea elokuvatuntija) enkä tuntenut suurinta osaa ihmisistä, joista puhuttiin. Olin uudessa kulttuurissa uuden kulttuurin sisällä.
En ollut ihan päässyt sisään kumpaankaan, en työyhteisöön, enkä amerikkalaisen sielunmaisemaan. Se vähän harmitti. Olisiko pitänyt viettää enemmän aikaa näiden ihmisten kanssa? En tiedä, meillä oli kaikilla oli muutakin tekemistä.
Sopeutuminen vaatii työtä ja apua
Tietenkin sopeutuminen vie aikaa, eikä puoli vuotta oikein riitä. Mutta ulkopuolisuuden tunne oli kiinnostava muistutus siitä, että tällaistahan tämä sopeutuminen on. Kiinnostavaa ja kivuliasta. Hauskaa, mutta raskasta.
Minusta on ihana tulla pian kotiin, missä kuvittelen hallitsevani kaikkea. Niinhän ei tietenkään ole, mutta omassa kulttuurissa saatamme kuvitella tietävämme, miten asiat ovat. Samalla yritän muistaa, että ympärilläni on heitä, jotka eivät kuulu. Heille lupaan jakaa parhaat telttailuvinkkini.
Aku Varamäki
työpäivämuotoilija, yrittäjä
@akuvaramaki
http://www.workdaydesigners.com/
Vuonna 2018 Aku tarkkailee suomalaista työelämää rapakon taka Yhdysvalloista, Salt Lake Citystä.
Marjut Sonckin Monikulttuurinen työyhteisö -valmennus järjestetään syksyllä Turussa (4.10.) ja Oulussa (29.11.). Ilmoittaudu mukaan!
– Tee Ilmarisen testi ja tarkista, kuinka valmis sinä olet tulevaisuuden työelämään! futurescore.ilmarinen.fi
– Tutustu Ilmarisen Parempaa työelämää -palveluihin
-
dsfdgsf 9.7.2018 klo 21.00
Olet tutustunut johonkin paikalliseen puolihipsteri-vasemmistofeministiporukkaan, joka seuraa VICEä, vihaa Trumppia, valkoista rotua ja jeesustelee rasismista - kuitenkin pääsääntöisesti noudattaen itsekin roturajoja lähipiirissään. Se oikea amerikka on kuitenkin hyvin paljon muutakin kuin vasemmistohipstereitä, jotka elävät pumpulissa ja seuraavat pop-kulttuuria pikkutarkemmin kuin keskimääräinen jenkki - joka sinänsä on itsekin usein melkoinen elokuvahahmon karikatyyri ja parodia itsestään.Vastaa kommenttiin
- Kulttuurin ystävä 10.7.2018 klo 21.00
Millä perusteella "se oikea" amerikka on paljon muutakin? Erikoista olisi väittää, että jokin porukka olisi vähemmän oikeaa kuin toinen. Luonnollisesti ison maan ja yhteiskunnan sisällä on monenlaista todellisuutta. Niin on pienemmänkin maan, kuten Suomen. Tämän huomaamista varten ei tarvitse edes lähteä kovin kauas, usein riittää esim. isommassa kerrostalossa naapureihin tutustuminen. Akulla on hyvä pointti. Kotimaassa ja "tutussa kulttuurissa" on välillä vaikea hahmottaa tätä kulttuurien moninaisuutta. Siksi uuteen työpaikkaan ja sitä myötä uusien työkaverien kulttuuriin meneminen vaatii sopeutumista, oli kyse sitten Suomen hipstereistä tai USA:n oikeistokonservatiiveista. Avoin mieli auttaa onneksi tässäkin. Umpimielisellä voi olla vaikeampaa.Vastaa kommenttiin
- Kulttuurin ystävä 10.7.2018 klo 21.00
-
Hannes Wirta 10.7.2018 klo 21.00
Ja yliopistossa ei esim. miesopettaja voi jäädä yksin luokkahuoneeseen naisopiskelija kanssa…. esim. Texasissa ohjeistetaan että "The University of Wisconsin issued instructions “not to meet alone with, advise or mentor female students, staff or junior faculty." Ja onhan se hämmentävää että yliopistolla voi opiskelijoilla olla käsiase mukana koulussa https://www.campussafetymagazine.com/university/list-of-states-that-allow-concealed-carry-guns-on-campus/ Ja lisää ihmetystä yliopistomaailmasta: https://theeducatorsroom.com/metoo-students-sexually-harass-teachers/Vastaa kommenttiin
-
Olavi Koskela 11.7.2018 klo 21.00
Eihän se sopeutuminen hetkessä käy; epärealistista edes odottaa sellaista. Blogisti on siinä mielessä oikeilla jäljillä, että sopeutuminen on tulijan itsensä vastuulla - päinvastoin kuin täällä meillä, jossa matujen kotouttaminen on hoidettava suomalaisten veronmaksajien varoilla.Vastaa kommenttiin
Lisää aiheesta
Täsmätyökykyisenä täsmätöihin?
On kulunut lähes kolme vuotta siitä, kun Ilmarisen johtaja Kari-Pekka Martimo julkaisi blogin Osittain vai riittävän työkykyinen. Ajatus täsmätyökyvystä toi erityisryhmien työllistymisen kentälle uuden ja positiivisen tavan tarkastella osatyökykyisten henkilöiden työ- ja työllistymiskykyä. Idean julkistus sattui juuri koronapandemian alussa. Mitä kuuluu täsmätyökyvylle ja täsmätyöllistymiselle nyt?
Miten työelämän pitäisi muuttua, jotta se olisi inhimillisesti kestävää?
Suurin osa työssä käyvistä ihmisistä kokee säännöllisesti työn imua. Motivoitunutkin työntekijä voi kuitenkin kuormittua työssään liiaksi. Inhimillisesti kestävän työelämän rakentaminen vaatii sitä, että käännämme katseemme työuupumuksen ehkäisystä työn voimavarojen tukemiseen.
Kun sairastuin, työ oli ankkurini muutoksessa
Joku viisas on sanonut, että muutos on kuin tuuli purjehtijalle. Emme voi vaikuttaa siihen, mistäpäin tuulee ja kuinka kovaa, mutta onneksi voimme säätää purjeemme niin, että myrskystä huolimatta pääsemme perille. Matruuseina meitä saattaa pelottaa, kun meillä ei ole täydellistä kontrollia ja hallintaa. Silloin on vain luotettava kapteenin kykyyn saattaa vene turvallisesti määränpäähänsä.