Venyykö pomon spagaatti vielä ja onko lasi puoliksi tyhjä?

Vuosi 2020 oli esihenkilöille hankala. Venymistä vaadittiin ja tuli kasoittain uusia tehtäviä entisten vaatimusten päälle. Vuoden päätteeksi totesin, että moni esihenkilö tuntui olevan kovin väsynyt ja vailla tukea. Kevät 2021 tuntui olevan edelleen raskas, mutta kesän koittaessa ja koronan hellittäessä lisääntyi puhe normaaliin palaamisesta ja joku totesi, että vihdoin voisi alkaa itse höllätä. Kuten tiedämme, paluu normaaliin peruttiin myöhemmin.

Kesällä kuulin johtotehtävissä olevilta, kuinka kreivin aikaan koronatilanne parani ajatellen omaa jaksamista. Ettei enää yhtään kvartaalia olisi pystynyt venymään, koska viimeisetkin mehut oli tiristetty. Nähtiin valo tunnelin päässä, joka antoi mahdollisuuden ajatella omaa jaksamista. Nyt summatessa vuotta 2021 en voi olla ajattelematta vanhaa pohdintaa: oliko valo sittenkin vastantuleva juna?

Vuosi 2021 oli tuskan ja vinkkien jakamista

Viime vuonna koulutin viikoittain suomalaisten yritysten esihenkilöitä. Puhuttiin arkisista asioista, kuten voiko esihenkilö kieltää kännykän käytön työpaikalla tai miten sanoittaa huoli työntekijän työsuorituksesta ilman, että lyö lyötyä tai loukkaa. Keskustelimme myös termistä ”esihenkilö” ja siitä, mitkä kaikki muut termit johtamisessa saattavat loukata. Puhuttiin keinoista poistaa myrkyllinen ihminen tiimistä, jottei muiden tiimiläisten työkyky heikkene. Jaettiin tuskaa ja hyviä vinkkejä. Paljon puhuttiin myös koronasta, ja erityisesti esihenkilöiden omasta jaksamisesta kaiken keskellä.

Olen pohtinut, mitä tapahtuu, jos esihenkilö ei jaksa? Hoituuko työt, jos pomo on pois? Huomaako edes kukaan? Laskeeko luottoluokitus, tuleeko luonnon katastrofi tai kasvaako valtion velka? Vai olisiko niin, että turhia töitä karsiutuu, oleellinen löytyy ja ihmiset oppivat omatoimisemmiksi. Voisiko jopa mahdottomat vaateet väistyä, kun ne tehtävät, joita ei ole pakko tehdä, jäävät tekemättä?

Hukkuuko hyvät asiat jaksamisvellomisen alle?

Äärimmilleen venyneitä esimiehiä on paljon, mutta ollaanko oikeasti kollektiivisesti sellaisessa spagaatissa, missä enää ei veny yhtään? En tiedä onko sellaista pistettä olemassa.

Osa jaksamis- tai jaksamattomuuspuhetta voi olla samanlaista kuin aikanaan kiireestä puhuminen. Niin että se on smalltalkia, kuten säästä keskustelu. Ja jos näin on, niin onko se kollektiivisesti vienyt meiltä kykyä nähdä hyvin olevia asioita ja lasin puoliksi täytenä?

Lasi on puoliksi täynnä

Päällimmäiseksi viime vuoden keskusteluista jäi mieleeni esihenkilöiden tahto auttaa muita jaksamaan ja selviytymään. Ja se intohimo, jolla moni porukoitaan johtaa. Eli valtavasti hyviä, voimaannuttavia ja energiaa tuovia asioita.

Vasta toisena tulee jaksamis- ja venymiskeskustelut, joita toki oli paljon. Mutta koska näitä keskusteluja oli siis jo vuonna 2020 todella paljon, niin uskoisin, että puhe jaksamattomuudesta on osittain opittu puheenparsi. Mitä jos yritettäisiin nähdä lasi puoliksi täytenä? Jatketaan joka tapauksessa tänä vuonna keskusteluja. Varmana tiedän vain sen, että olen pomojen puolella enkä ketään vastaan. Kaikille haluan toivottaa mitä parhainta alkanutta vuotta!

Katja Atsar
Työkykyjohtamisen asiantuntija 
Ilmarinen
@kmatsar (Twitter.com)

Katja Atsar toimii kouluttajana Ilmarisen Varhainen tuki ja haasteelliset johtamistilanteet -koulutuksissa. Koulutukseen voivat osallistua Ilmarisen asiakasyrityksissä työskentelevät esihenkilöt, jotka ovat joko uransa alkuvaiheessa tai kaipaavat tukea työssä kehittymiseen. Tutustu ja ilmoittaudu mukaan!

• Haastamme sinut rakentamaan kanssamme huomisen työkykyä. Saat meiltä uusia ideoita, tutkittua tietoa ja arjen työkaluja työkykyjohtamiseen ja työkykyriskin hallintaan. Tutustu TyökykyAreenaan.