Tuttu helvetti vai tuntematon taivas?

Työ sinänsä ei ollut työtä kummempaa ja hetkittäin työkavereiden kanssa oli jopa mukavaa. Silti pääsääntöisesti oma työ tuntui samalta kuin täillä tervassa, ja aamuisin ei olisi millään jaksanut aloittaa uutta työpäivää. Motivaatio työhön oli lähes kokonaan kadonnut. Niitä hetkiä, jotka tekivät työssä käynnistä mukavaa, oli viimeisen neljän vuoden aikana ollut todella harvassa.

Edellä olevan kertoi tuttavani Saana, joka myönsi olevansa täydellisesti kultaisessa häkissä. Hänen palkkansa oli vuosien saatossa kohonnut niin hyväksi, ettei työpaikan vaihto tai alanvaihto oikeastaan tuntunut vaihtoehdolta. Vasta viime kuukausina tilanne oli jäytänyt niin kovasti, että Saana pelkäsi mielenterveytensä prakaavan jatkuvan tyytymättömyyden ja jatkuvan näyttelemisen takia, jossa esitettiin päivästä toiseen, että kaikki luistaa ja motivaatiota pursuaa.

Motivaation puute vaikuttaa työkykyyn

Saana ei ole yksin. Konsulttiyhtiö McKinsey julkaisi syyskuussa tutkimuksen, jonka mukaan 40 prosenttia työntekijöistä suunnittelee vaihtavansa työtä seuraavan 3–6 kuukauden aikana ja vielä suurempi osuus voisi ajatella uuden tekemistä. Joukossa on varmasti niitä, jotka alkavat olla niin kyllästyneitä omaan työhönsä, että se uhkaa työkykyä, mutta jotka eivät uskalla hypätä tuntemattomaan ansioiden romahtamisen pelossa. Mieluummin tuttu helvetti kuin tuntematon taivas.

Omassa työssäni näen, kuinka hankalana esihenkilöt kokevat motivaatiosta puhumisen, vaikka motivaation puute työntekijällä olisi ilmiselvää. Asiasta vaietaan ja toivotaan sormet ristissä, että yli viiden tonnin palkkaa saava koodari tajuaisi itse ruveta tekemään jotain muuta. Yksi lääkärien esihenkilö kertoi, että hänen työntekijänsä lopulta kertoi, ettei ole pätkääkään kiinnostunut hoitamaan ihmisiä. Hän ei vain keksinyt, mitä muuta hän voisi tehdä saadakseen suunnilleen saman ansiotason. Ei keksinyt esihenkilökään ja huono suorittaminen sekä työntekijän paha olo jatkuvat edelleen.

Milloin torjutaan työkyvyttömyyden uhkaa?

Kuinka suuresta ongelmasta puhumme, kun puhumme motivaation puutteesta johtuvasta heikentyneestä työkyvystä? Kuinka moni tekee sellaista työtä, joka ei miellytä, joka aiheuttaa harmaita hiuksia ja joka uhkaa työkykyä ja terveyttä? Kuinka tuottavia sellaiset ihmiset ovat eli paljonko menetämme liikevaihtoa tämän takia? Ja kuinka paljon ihmisiä joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle sen takia, että pää hajoaa, kun ei ole itselle mielekästä tekemistä ja pitää näytellä muuta kuin on?

Työkyvyttömyyden uhkaa torjutaan usein aktiivisesti vahvasti vasta siinä vaiheessa, kun ihmisellä on jokin työntekoa haittaava vika, vamma tai sairaus. Tällä hetkellä pitää olla jo todella sairas, jotta eläkejärjestelmän määrittelemä työkyvyttömyyden uhka on olemassa. Pitäisikö työkyvyttömyyden uhka määritellä laajemmin, jotta voitaisiin paremmin ottaa huomioon sellaiset tilanteet, joissa osaamattomuus ja motivaation puute voivat aiheuttaa sairauden, joka pitkittyessään voi johtaa työkyvyttömyyteen?

Eiköhän ja lisäksi pitäisi kehittää mekanismeja, joilla tukea paremmin työnmuokkausta ja mahdollisesti ammatinvaihtoa sekä rahallisesti että henkisesti. Ja jos vielä saa toivoa, niin voisimmeko työpaikoilla puhua rennommin ja avoimemmin motivaatiosta ja sen puutteesta? Toisena vinkkinä työpaikoille voisi antaa hyvän systemaattisen työkykyjohtamisen, jolla voidaan ehkäistä urajumeja.

Katja Atsar
Työkykyjohtamisen asiantuntija 
Ilmarinen
@kmatsar (Twitter.com)

• Haastamme sinut rakentamaan kanssamme huomisen työkykyä. Saat meiltä uusia ideoita, tutkittua tietoa ja arjen työkaluja työkykyjohtamiseen ja työkykyriskin hallintaan. Tutustu TyökykyAreenaan.