Kun lapsi sairastuu, koko perheen työkyky järkkyy

Työkyvyllä on monia eri määritelmiä, joista tässä tulee yksi. Työkyky on jotain, joka vaatii keskeytyksettömiä yöunia, sitä ettei ole jatkuva huoli tai jopa kauhu ja sitä että perspektiivi on kauempana kuin maksimissaan yhden tai kahden päivän päässä. Työkyvylle on hyväksi, että omasta tilanteestaan voisi avautua jollekin ja olisi ihmisiä, jotka olisivat kokeneet saman tai eläisivät samaan aikaan samanlaista tilannetta.

Normaali perhe-elämä uusiksi

Lapsen sairastuminen laittoi perheessä kaiken normaalin elämän uusiksi. Alkuun sitä kyseenalaisti koko tilanteen. Oli vaikea uskoa koko sairastumista. Vaikea uskoa, ettei kyseessä ollut vain jokin nopeasti ohimenevä. Ajatukset juoksivat vähän kuin monilla ilmastonmuutoksen kanssa: ei kai tässä mihinkään tarvitse erikseen ryhtyä, jos vaikka aika tekisi tehtävänsä.

Epäusko jatkui, kun mieli lähti normalisoimaan asiaa. Kyllä kai kaikki kohtaa jossain vaiheessa vaikeuksia, kyllä kai monet asiat voisi laskea normaaliuden piiriin. Kyllä kai jokaisella on jokin, joka asettaa raamit tekemiselle ja jonka ehdoilla voi kuitenkin elää suhteellisen normaalisti.

Sitten tuli tarmonpuuska, jossa tuttuja palasia aseteltiin uusiin kokonaisuuksiin ja järjestyksiin. Tähän liittyi myös voimakas päättäväisyys: tästä perskele selvitään, vaikka hammasta purren. Niinhän muutkin ovat selvinneet, ja monilla on asiat vielä paljon huonommin. Kunnes tuli lisätietoa, josta seurasi luhistuminen ja vaiheet alkoivat taas alusta: epäusko, normalisoiminen, tarmo sekä päättäväisyys ja luhistuminen.

Työ vastapainona vain tiettyyn pisteeseen saakka

Tällaisessa tilanteessa työ on monille henkireikä, palautumista ja irtiottoa. Mutta kun öisin ei saa nukuttua, viimeistään siinä vaiheessa on sellaisessa hämärässä, joka väistämättä vaikuttaa työkykyyn. Ja kun tilanne jatkuu pitkään, alkaa taantuminen. Kun ei väsymyksestä johtuen opi, silloin lähtee kyseenalaistamaan itseään, joka taas johtaa uusien tilanteiden välttelyyn. Pelko tulevasta puristaa viimeisetkin pisarat. Nämä tunteet syrjäyttävät kaikki muut, eikä tilaa ole innostumiselle, riemulle, uskallukselle tai kekseliäisyydelle, jotka ovat keskeisesti työssä onnistumiseen ja sitä kautta työkykyyn liittyviä.

Lopulta perheenjäsenillä on työkyvystä jäljellä vain rippeet. Kaikkien energia tuntuu menevän vain joko asioiden selvittämiseen ja seuraavan reitin löytämiseen tai arjen reunassa roikkumiseen. Välitilassa elämisestä on tullut pysyvää, sitku -elämä muuttunut pelkästään nyt -elämäksi.

Työelämässä olisi hyvä puhua kriiseistä

Työelämässä ei juuri puhuta siitä, miten työnantaja suhtautuu, kun elämässä tulee vastaan kriisejä, jotka eivät suoraan ole työntekijän sairastamista, mutta jotka vaikuttavat isosti työntekijän työkykyyn. Kriisi voi olla läheisen poismeno, sairastuminen, äkillinen taloudellinen ahdinko tai mm. avioero.  

Niin kauan, kun näitä ei tunnisteta ja tunnusteta työkyvyn rapauttajina, voi työntekijälle kriisissä olla helpoin ratkaisu yrittää olla kuin ei olisikaan. Jos näistä juteltaisiin etukäteen työpaikoilla, voisi olla myös helpompi yhdessä löytää keinoja tilanteesta selviämiseen. Esihenkilöillä on luonnollisesti suuri rooli työntekijöiden ja työyhteisön tukemisessa hankalissa tilanteissa.

Katja Atsar
Asiantuntija, koulutukset ja koulutusohjelmat
Ilmarinen
@kmatsar (Twitter.com)

Lue lisää:

• Kuolema, kiusaaminen ja saikutus – johtamisessa on läsnä koko elämän kirjo
• Varhainen tuki | Ehkäise työkyvyn heikkenemistä
• Ilmarisen TyökykyAreena tarjoaa tutkittua tietoa ja arjen työkaluja työkykyjohtamiseen.